20 lokakuuta 2020

ÄIDIKSI KANSAINVÄLISEN ADOPTION KAUTTA – MEIDÄN TARINA

 


Olen saanut todella paljon kysymyksiä niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin adoptioon liittyen ja olen luvannut vastata erillisessä postauksessa näihin kysymyksiin. Miten päädyitte adoptioon? Oliko päätös helppo? Kauanko prosessi kesti? Adoptioon ryhtyvillä on varmasti joitain pelkoja, oletko päässyt niistä yli?

 


Meidän taustalla on selittämätön lapsettomuus. Olimme puhuneet mieheni kanssa jo ennen lapsettomuushoitoihin menoa, että adoptio voisi olla se meidän polkumme tulla vanhemmiksi ja tutkin jo valmiiksi ketkä adoptiopalveluita antavat ja mitä kohdemaita sieltä löytyy. Mutta kävimme kaikki julkisella puolella annettavat hoidot läpi, koska luulin että hoidot pitää olla takana, että voi aloittaa adoptioneuvonnan (näin ei ole). Minulla on ollut myös jo lapsesta saakka tunne, etten tule saamaan biologista lasta.

 



Aloitimme adoptioneuvonnan joulukuussa 2014 ja neuvonta kesti noin vuoden. Neuvonnassa käytiin kaikki mahdollinen niin lapsettomuudesta, parisuhteesta, terveystiedoista, perheistä, taloudesta ja lapsen kasvatuksesta läpi. Neuvonnan lopuksi sosiaalityöntekijä kirjoitti kotiselvityksen, joka käsitteli mm. meidän elämäntilannetta, motiivia adoptioon ja valmiuksia adoptioon, ja se lähti muiden papereiden kanssa Valviraan adoptiolautakuntaan, joka myöntää adoptioluvan. 

 


2016 huhtikuussa saimme adoptioluvan ja pääsimme jonottamaan Suomen päähän milloin tulee meidän vuoro koota paperit ja lähettää Etelä-Afrikkaan. Nämä vaiheet ovat ihan maakohtaisia. Tässä kohtaa odotus Suomen päässä kesti 1,5 vuotta ja syyskussa 2017 meille tuli viesti, että olisi meidän vuoro koota paperit ja lokakuun lopussa ne lähtivät Etelä-Afrikkaan. Jännittävin aika alkoi, koska ei tiennyt yhtään milloin tulee SE puhelu, tieto lapsesta. Toisaalta mikään ei ollut varmaa, tuleeko puhelua edes koskaan.

 


Ja lopulta meidän paperit ehti olla noin 2 vuotta Etelä-Afrikassa, kun 18.82019 saimme SEN kauan odotetun puhelun, että meitä odottaa Johannesburgissa 1,5 -vuotias pieni tyttö. 

 


Oli vuosi 2010 kun menimme lapsettomuushoitoihin ja 2019 syksyllä saimme lapsen. Niin siinä meni reilu 9 vuotta ensimmäisistä lapsihaaveista siihen että saimme kauan odotetun lapsemme syliin vihdoinkin. Adoptioprosessi kesti meillä noin 5 vuotta. Jokaisen adoptioprosessi on ihan omanlaisensa. Eivätkä lapsiesitykset tule mitenkään sen mukaan kellä on pisimpään olleet paperit maassa, vaan aina lapsen etua ajatellen. Jokaiselle lapselle pyritään etsimään ne sopivimmat vanhemmat.

 


En muista, että olisi ollut mitään pelkoja, ehkä ensiksi ne liittyivät siihen, saamme koskaan lapsiesitystä. Enemmänkin sitä miettii millaisia haasteita matkan varrelle saattaa tulla. Jotenkin sitä vain luottaa ja uskoo, että kaikki järjestyy ja kaikkeen saa apua, jos tulee jotain ongelmia. Adoptioneuvonnassa käydään kaikki niin perusteellisesti läpi, että se valmentaa kyllä todella hyvin adoptiovanhemmaksi. Lisäksi kävimme vielä adoptiovalmennuskurssin. Kynnys avun pyytämiseen madaltuu kyllä, kun kertoo ja käy kaiken adoptioneuvonnan aikana. 

 


Se mikä mietitty, oli kiintymyssuhde, millaisia haasteita tulee olemaan jne. Kaikilla adoptiolapsilla on ainakin yksi hylkäämiskokemus takana ja adoption jälkeen kiintymyssuhteen rakentaminen alkaa aivan alusta. Muistan miten luin artikkeleita kiintymyssuhteesta A:n nukkuessa vieressäni hakumatkalla. Kiintymyssuhteen muodostamisessa saattaa mennä yli vuosikin, joten tämä on myös yksi syy, miksi en halua laittaa A:ta vielä päivähoitoon. Ensimmäisinä kuukausina sitä mietti onko toimittu oikein, oliko A liikaa jonkun sylissä jne. Olin tarkka siitä, että me vanhemmat olemme ne jotka häntä hoitaa, syöttää, pukee, hoivaa, lohduttaa ja ettei A ollut liikaa vieraitten sylissä, varsinkaan tuntemattomien tai sellaisten ketä näkee ehkä kerran vuodessa. Meillä A kiintyi alkuun enemmän minuun, eikä ensimmäisinä viikkoina mennyt mieheni syliin esimerkiksi. Minä hoidin hänet kokonaan aika pitkäänkin. Tämäkin oli etukäteen tiedossa, että lapsi saattaa kiintyä alkuun vain toiseen vanhempaan, niin osasi valmistautua siihen ettei hetkeen ole omaa aikaa tiedossa. Tämä on myös yksi syy, miksi en alkuun lähtenyt kotoa yksin lenkillekään ja jättänyt A:ta mieheni hoitoon. Tosin nyt on jo tilanne aivan toinen kun on vuosi kulunut. 

 


Meillä on ollut kaiken suhteen todella ”helppo” ensimmäinen vuosi, kuvittelin etukäteen että on vaikka millaisia haasteita. Kannattaa nauttia vain joka päivästä ja hetkestä pienen kanssa. Nauttia siitä miten hän kasvaa ja kehittyy sekä oppii uusia taitoja niin nopealla tahdilla. Ja olla onnellinen siitä miten ihana perhe meillä nyt on.

  Villa H:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin

6 kommenttia:

  1. Kiitos kun halusit jakaa omaa elämän tarinaa ❤️❤️ Oli ihana lukea tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkään oli mielessä että ehkä voisin kirjoittaa, mut niin henkilökohtaista kumminkin, että meni vuosi että sain lopulta tehtyä postauksen loppuun. <3 Kiitos.

      Poista
  2. Aivan ihana adoptiotarina <3 Ihanan tytön saitte <3 Kaikkea hyvää teille nyt ja jatkossa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin saimme, hän on kyllä niin täydellinen meille <3. Kiitos paljon!

      Poista
  3. Ei olisi ollenkaan pahitteeksi, että ennen biologisen lapsen hankkimista pariskunnat pääsisivät neuvontaan, jossa käytäisiin kaikki läpi parisuhteesta, terveystiedoista, perheistä, taloudesta ja lapsen kasvatuksesta. Mä ymmärrän että yhteiskunta katsoo tuollaisen olevan tarpeen kun ryhdytään adoptoimaan, mutta mä en ymmärrä, että jos pystyy lisääntymään itsekseen perinteisin keinoin, yhteiskuntaa ei kiinnosta yhtään varmistaa millaisiin oloihin sitä lasta ollaan pyöräyttämässä. En mä ole poliisivaltion kannalla :-D Ihmettelen vaan...On meinaan aika paljon biologisia lapsia tässä maassa, joiden perheissä ei voida ollenkaan hyvin. Itse en aikoinani ainakaan olisi pahastunut pienestä valmennuksesta ennen lapsen syntymää ja sen jälkeenkin. Neuvolassa kuitenkin käsiteltiin vain äidin ja lapsen fyysiseen hyvinvointiin liittyviä asioita.

    Kiitos tarinanne jakamisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuosta just juteltiin kerran lääkärillä ollessa adoprosessin aikana, kun kävimme lyhyen ajan sisään ensiksi suomenkieliset lääkärintodistukset ja sitten vielä hieman tarkemmat englanninkieliset. Ja mun mielestä tuo valmennus oli just siksi tosi hyvä, että ei ole mitään ongelmaa pienistä jutuistakaan kysyä ja pyytää apua jos olisi tarve, kun on kerran jo kaiken kertonut vieraalle. Kiitos kommentista!

      Poista


Kiitos kommentistasi ♥ Villa H –blogiini. Jos sinulla on postaustoiveita, niin otan niitä mielelläni vastaan.