PALASIA HAKUMATKASTAMME

Minulta on muutaman kerran pyydetty postausta meidän hakumatkasta. Siihen liittyy niin paljon tunteita, hetkiä ja tarinoita, jotka halumme pitää vain itsellämme ja läheisillä, joten tässä on vain palasia meidän hakumatkasta.

 

Vuorokauden matkustelun jälkeen saavuimme majapaikkaamme aamulla varhain. Meillä oli ensimmäinen päivä aikaa vähän tutustua paikkaan ja selvittää mitä mistäkin löytyy. Seuraavana päivänä oli SE päivä, kun aamusta lähdimme A:n luokse ja hänet luovutettiin meille. Minulta on kysytty myös sitä kävimmekö monena päivänä ensiksi tutustumassa häneen? Mutta ei, me menimme hänen luokseen ja siitä kun hänet saimme, olimme jo tunnin päästä matkalla majapaikkaamme yhdessä perheenä. Se tunne, kun lapsesi on turvaistuimessa autossa vieressäsi <3. Siitä alkoi meidän yhteinen elämä perheenä ja tutustuminen <3. Vähän niin kuin tunti synnytyksestä lähtisi kotiin vauvan kanssa, tosin meidän vauva osasi jo kävellä ja vähän puhuakin ja äiti oli elämänsä kunnossa.

 

Me palkattiin videokuvaaja tähän päivään mukaan, kun saimme A:n. Ja se video on todella tärkeä muisto niin meille kuin A:lle nyt ja tulevaisuudessa. Olemme jo monta kertaa katsoneet sen yhdessä läpi. Suosittelen kaikille palkkaamaan kuvaaja, jos vain on mahdollista teidän kohdemaassa. Me kysyimme kuvaajan yhteystiedot meidän adoptiovastaavalta. 

 

Me oltiin Etelä-Afrikassa noin kuukausi. Aikalailla hakumatkan alussa oli adoption vahvistaminen tuomioistuimessa. Sitten odotimme paperijuttujen valmistumista, teimme retkiä matkaoppaan kanssa sekä tutustuimme majapaikkamme lähistöön kävellen niin että liikuimme siellä missä kerrottiin olevan turvallista. Noudatimme todella tarkkaan ohjeita mitä saimme eikä siksi enää viiden jälkeen illalla liikuttu missään. 

 

Päivät menivät aikalailla leikkiessä ulkona, tutkittiin kukkia ja pensaita, leikittiin siemenkodilla, laskettiin liukumäkeä, pelattiin jalkapalloa, kiikuttiin ja opeteltiin sanoja. Joka päivä kävimme syömässä ulkona. Olisi voinut kokata itsekin, mutta se oli monesti se hetki, kun poistuttiin majapaikasta.

 

A:lle saimme henkilötunnuksen kahta päivää ennen kuin meillä oli lennot takaisin Suomeen ja edellisenä päivänä kävimme A:lle väliaikaisen passin Suomen suurlähetystöstä. 

 

Minulla oli tosi kotoinen olo hakumatkalla ja majapaikkamme oli tosi viihtyisä ja kodin omainen. Pesin muutaman vaatteet pyykkiä kerrallaan ja tiskasin vähän joka kupin erikseen, että oli tekemistä A:n päiväunien aikaan. Nautin siitä kun saimme olla ensimmäiset viikot niin omassa ”vauvakuplassa”. Meillä ei onnistuneet videopuhelut Suomeen ja niinpä pidimme yhteyttä pelkästään WhatsApp viesteillä. Odotan sitä, että joskus voidaan A:n kasvettua lähteä lomalle Etelä-Afrikkaan ja näyttämään A:lle synnyinmaata.

 

Villa H:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin

KAUNEIMMAT ALBUMIT

Nämä on kyllä kauneimmat albumit mitä olen nähnyt. Tilasin Pikkuvaniljasta kesällä A:n vauvakuville Linnolahti Photographyn Kuvia sinusta - Ensimmäinen albumisi valokuva-albumin ja hakumatkan valokuville unohtumattomia hetkiä yhdessä – valokuvakirja albumit.  Vihdoin viime viikon aikana sain laitettua kaikki kuvat albumeihin. Näitä albumeita on kyllä ilo pitää olohuoneen hyllykössä esillä.

 

Valokuvien laittaminen on kyllä niin ihanaa puuhaa. Mitä muistoja tulikaan ja aivan uppoutui hakumatkan tunnelmiin ja muistoihin <3. Mietin vielä pitäisikö tilata yksi valokuvakirja A:lle omaksi. Mitä hän voisi katsella itse milloin vain. Ja nuo kaksi ensimmäiset albumisi albumia on kyllä niin tärkeitä ja rakkaita. Niissä kansissa on ne ensimmäiset puolitoista vuotta mitä emme viettäneet yhdessä.

 

A sai ristiäislahjaksi samaa sarjaa olevan viisi vuotta kanssasi – kirjan. Se on aivan ihastuttava. Pakko kyllä myöntää, että hetkittäin kirja jää täyttämättä, koska en vain muista iltaisin enää kirjoittaa. Nyt pitää kyllä skarpata senkin kanssa.

 

 Villa H:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin

 

ÄIDIKSI KANSAINVÄLISEN ADOPTION KAUTTA – MEIDÄN TARINA

 

Olen saanut todella paljon kysymyksiä niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin adoptioon liittyen ja olen luvannut vastata erillisessä postauksessa näihin kysymyksiin. Miten päädyitte adoptioon? Oliko päätös helppo? Kauanko prosessi kesti? Adoptioon ryhtyvillä on varmasti joitain pelkoja, oletko päässyt niistä yli?

 

Meidän taustalla on selittämätön lapsettomuus. Olimme puhuneet mieheni kanssa jo ennen lapsettomuushoitoihin menoa, että adoptio voisi olla se meidän polkumme tulla vanhemmiksi ja tutkin jo valmiiksi ketkä adoptiopalveluita antavat ja mitä kohdemaita sieltä löytyy. Mutta kävimme kaikki julkisella puolella annettavat hoidot läpi, koska luulin että hoidot pitää olla takana, että voi aloittaa adoptioneuvonnan (näin ei ole). Minulla on ollut myös jo lapsesta saakka tunne, etten tule saamaan biologista lasta.

 

Aloitimme adoptioneuvonnan joulukuussa 2014 ja neuvonta kesti noin vuoden. Neuvonnassa käytiin kaikki mahdollinen niin lapsettomuudesta, parisuhteesta, terveystiedoista, perheistä, taloudesta ja lapsen kasvatuksesta läpi. Neuvonnan lopuksi sosiaalityöntekijä kirjoitti kotiselvityksen, joka käsitteli mm. meidän elämäntilannetta, motiivia adoptioon ja valmiuksia adoptioon, ja se lähti muiden papereiden kanssa Valviraan adoptiolautakuntaan, joka myöntää adoptioluvan. 

 

2016 huhtikuussa saimme adoptioluvan ja pääsimme jonottamaan Suomen päähän milloin tulee meidän vuoro koota paperit ja lähettää Etelä-Afrikkaan. Nämä vaiheet ovat ihan maakohtaisia. Tässä kohtaa odotus Suomen päässä kesti 1,5 vuotta ja syyskussa 2017 meille tuli viesti, että olisi meidän vuoro koota paperit ja lokakuun lopussa ne lähtivät Etelä-Afrikkaan. Jännittävin aika alkoi, koska ei tiennyt yhtään milloin tulee SE puhelu, tieto lapsesta. Toisaalta mikään ei ollut varmaa, tuleeko puhelua edes koskaan.

 

Ja lopulta meidän paperit ehti olla noin 2 vuotta Etelä-Afrikassa, kun 18.82019 saimme SEN kauan odotetun puhelun, että meitä odottaa Johannesburgissa 1,5 -vuotias pieni tyttö. 

 

Oli vuosi 2010 kun menimme lapsettomuushoitoihin ja 2019 syksyllä saimme lapsen. Niin siinä meni reilu 9 vuotta ensimmäisistä lapsihaaveista siihen että saimme kauan odotetun lapsemme syliin vihdoinkin. Adoptioprosessi kesti meillä noin 5 vuotta. Jokaisen adoptioprosessi on ihan omanlaisensa. Eivätkä lapsiesitykset tule mitenkään sen mukaan kellä on pisimpään olleet paperit maassa, vaan aina lapsen etua ajatellen. Jokaiselle lapselle pyritään etsimään ne sopivimmat vanhemmat.

 

En muista, että olisi ollut mitään pelkoja, ehkä ensiksi ne liittyivät siihen, saamme koskaan lapsiesitystä. Enemmänkin sitä miettii millaisia haasteita matkan varrelle saattaa tulla. Jotenkin sitä vain luottaa ja uskoo, että kaikki järjestyy ja kaikkeen saa apua, jos tulee jotain ongelmia. Adoptioneuvonnassa käydään kaikki niin perusteellisesti läpi, että se valmentaa kyllä todella hyvin adoptiovanhemmaksi. Lisäksi kävimme vielä adoptiovalmennuskurssin. Kynnys avun pyytämiseen madaltuu kyllä, kun kertoo ja käy kaiken adoptioneuvonnan aikana. 

 

Se mikä mietitty, oli kiintymyssuhde, millaisia haasteita tulee olemaan jne. Kaikilla adoptiolapsilla on ainakin yksi hylkäämiskokemus takana ja adoption jälkeen kiintymyssuhteen rakentaminen alkaa aivan alusta. Muistan miten luin artikkeleita kiintymyssuhteesta A:n nukkuessa vieressäni hakumatkalla. Kiintymyssuhteen muodostamisessa saattaa mennä yli vuosikin, joten tämä on myös yksi syy, miksi en halua laittaa A:ta vielä päivähoitoon. Ensimmäisinä kuukausina sitä mietti onko toimittu oikein, oliko A liikaa jonkun sylissä jne. Olin tarkka siitä, että me vanhemmat olemme ne jotka häntä hoitaa, syöttää, pukee, hoivaa, lohduttaa ja ettei A ollut liikaa vieraitten sylissä, varsinkaan tuntemattomien tai sellaisten ketä näkee ehkä kerran vuodessa. Meillä A kiintyi alkuun enemmän minuun, eikä ensimmäisinä viikkoina mennyt mieheni syliin esimerkiksi. Minä hoidin hänet kokonaan aika pitkäänkin. Tämäkin oli etukäteen tiedossa, että lapsi saattaa kiintyä alkuun vain toiseen vanhempaan, niin osasi valmistautua siihen ettei hetkeen ole omaa aikaa tiedossa. Tämä on myös yksi syy, miksi en alkuun lähtenyt kotoa yksin lenkillekään ja jättänyt A:ta mieheni hoitoon. Tosin nyt on jo tilanne aivan toinen kun on vuosi kulunut. 

 

Meillä on ollut kaiken suhteen todella ”helppo” ensimmäinen vuosi, kuvittelin etukäteen että on vaikka millaisia haasteita. Kannattaa nauttia vain joka päivästä ja hetkestä pienen kanssa. Nauttia siitä miten hän kasvaa ja kehittyy sekä oppii uusia taitoja niin nopealla tahdilla. Ja olla onnellinen siitä miten ihana perhe meillä nyt on.

  Villa H:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin

SE PÄIVÄ, KUN MINUSTA TULI ÄITI

Tasan vuosi sitten heräsimme aamulla jännityksen ja onnen keskellä. Pari päivää aiemmin olimme lähteneet aamulla kotoa Suomesta lentokentälle ja noin vuorokauden kuluttua olimme perillä Etelä-Afrikassa. Ensimmäisenä iltana ei meinannut uni tulla millään, sillä seuraava aamu jännitti niin paljon. Samalla oli niin onnellinen olo ja jännitti niin paljon ensi kohtaaminen A:n kanssa. Nyt siitä on kulunut tasan vuosi, kun minusta tuli äiti ja meistä tuli vanhemmat A:lle. Tasan vuosi siitä kun näimme tyttäremme ensimmäisen kerran ja hetken päästä hän tuli kädet ojossa syliini. Niin rakas. Se hetki oli niin uskomaton ja ainutlaatuinen, ettei osaa edes tunteita pukea sanoiksi. Tasan vuosi siitä kun olimme hänet saaneet syliimme ja jonkin ajan päästä lähdimme perheenä majapaikkaamme kohti. Olin vain yhtä hymyä koko automatkan A:n ollessa vierelläni.

 

Tänään katsomme taas videon meidän ensimmäisistä hetkistä. Oli kyllä niin paras jutu palkata videokuvaaja mukaamme näihin hetkiin. Se on niin ihana muisto meille ja vielä tärkeämpi A:lle. 

 

Tuo päivä oli meille varmasti maailman onnellisin päivä ja A:lle taas hämmentävä ja pelottava. Eilen illalla taas juttelimme tästä, niin hän sanoi että A:ta pelotti ja halasi itseään <3. Ja kertoi miten tuli äidin ja isän kanssa lentokoneella kotiin. Hän oli niin onnellinen kun kerroin, että huomenna on hänen juhlapäivä <3. Se miten hän ottaa kaulasta kiinni ja sanoo: I love you. Kun hän tulee kesken leikin, halaa ja antaa pusuja <3. Kun hän sanoo että on äitin rakas, isin rakas, poikien (meidän koirat) rakas <3.

 

Niinä hetkinä kun väsyttää ja voimat on poissa, siirrän ajatukset näihin hetkiin ja mietin miten onnekas olen kun saimme näin rakkaat ja täydellisen tytön. Miten ihanaa aikaa saimme viettää hakumatkalla omalla perheellä. Elää ”vauvakuplassa” kuukauden ajan ja aikaa oli vain olla ja tutustua.

 

  Villa H:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin