Siitä on tänään tasan kaksi vuotta kun minusta tuli äiti. Se ensi hetki, kun hän ojensi kätensä ja tuli syliini
<3. Onneksi meillä on ensi kohtaaminen tallella muistojen lisäksi sekä valokuvina
että videona. Äsken katsoimme A:n kanssa videon kaksi kertaa putkeen <3.
Äitiys, yksi elämäni parhaimmista asioista <3. Se, että saan olla äiti, juuri sinulle A.
Villa H:
Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin
Työn ja (koti)äitiyden yhdistäminen on ollut yllättävän helppoa. Aiemmin olin saanut sen kuvan että se on niin rankkaa käydä töissä pienen lapsen vanhempana. Minun mielestä rankempaa oli tehdä pelkästään töitä yrittäjänä, koska monesti se koko elämä oli pelkästään työtä. Nyt arkeen on tullut rutiinit ja rytmi. A ja koirat pitävät huolen säännöllisestä rytmistä ja rutiineista. Milloin ulkoillaan ja milloin syödään jne.
Aamupäiväiset ulkoilut leikkipuistossa on tullut viime viikkoina minullekin todella tärkeiksi. Siellä saa vaihtaa ajatuksia muiden vanhempien kanssa ja olemme saaneet myös uusia ihania kavereita sekä A että minä. Nämä hetket vievät ajatuksen töistä ja työruuhkasta pois.
Se mikä välillä uuvuttaa on se, että vanhaan tapaan otan liian paljon projekteja kerrallaan ja illasta toiseen joudun nipistämään yöunista tunteja työntekoon ja tehdä myös viikonloppuisin töitä. Välillä on hetkiä, kun tekisi mieli itkeä kun ei jaksa, mutta ei se auta. Ruoka on tehtävä ja koirat on lenkille vietävä. Meidän koirat eivät suostu lenkille kuin minun kanssa ja mieheni tulee yleensä vasta iltaruuan aikaan, joskus klo 18 töistä kotiin. Onneksi voi välillä ottaa tyhjää kalenteriin ja pitää lomaa.
Nyt ajattelinkin tämän työrupeaman jälkeen pitää hieman hiljaisempaa työtahtia seuraavat kuukaudet. Nauttia lumien sulamisesta ja kevään etenemisestä A:n kanssa. Seurata meidän lähellä asuvaa tikkaa lenkeillä ja ihmetellä luonnon heräämistä talviunilta. Suunnitella A:n kolmevuotissynttäreitä ja ulkoilla paljon aurinkoisessa kevät säässä.
Villa H:
Jos tammikuussa tökki korona ja se ettei pääse lomalle, niin helmikuun aurinkoiset ja kevättalviset ilmat antaa toivoa ja iloa tulevaan. Toivoa keväästä. Retkistä ja tulevista minilomista vaikka keväiseen Helsinkiin.
A: äiti, haluan mennä täti Monikan lailla torille. Minä: joo mennään, mennään linja-autolla torille kahville ja jäätelöllä, kunhan lumet sulaa. A: joo, mennään!
Noin 2,5 vuoden ikä lapsella on kyllä niin täydellinen. A on vähän liiankin omatoiminen minun mielestä välillä, mutta se että on, on ihanaa. Hänen kanssaan tulee kivoja keskusteluja ja välillä nauretaan vedet silmissä hänen vitseilleen. Se että, miten helppoa hänen kanssaan on. Tai en tiedä, en ole kyllä koskaan kokenut mitenkään vaikeaksi lapsen kanssa, mutta siis helpompaa, koska hän viihtyy ja touhuaa omiaan kun teen kotitöitä. Haluaa mennä yksin sisälle, kun teen ulkona lumitöitä ja niitähän on riittänyt viime viikkoina.
Nautin kyllä niin paljon siitä, että minulla on mahdollisuus tehdä töitä ja samalla olla kotona tyttären kanssa. Se että, saan nauttia niistä kaikista ihanista hetkistä. Ja aion nauttia vuosia eteenpäinkin. Toistan tällä varmaan itseäni, mutta pakko kehua miten ihanaa tämä on.
Nyt on monta ihanaa herkkupäivää, eilen Runebergin päivä ja kohta ystävänpäivä ja laskiainen. Kun me leivotaan, A:n tehtävä on kananmunien rikkominen. Hän on siinä jo niin hyvä.
Minusta on niin mahtava, kun nykylapset oppivat kierrättämisen heti pienestä pitäen. A on yhtä innokas siivoaja kun minä ja kerää kotona vastaantulevat pölyt ja roskat roskikseen. Hän kysyy minne tämä tulee? Ollaan opeteltu mikä on bio-, seka-, muovi-, metalli-, lasi- ja pahviroskis.
Ja nyt kaikkein mieluisimmat vaatteet ovat mekot ja hameet. Sillä helmat heiluvat niin kauniisti kun pyörähtelee. A:n mielestä kaikki mekot on prinsessamekkoja ja niin ne ovatkin. Ja tämä äiti tykkää ainakin, että mekkoja käytetään, onhan ne niin kauniita.
Villa H:
Välillä mietin, että miksi sitä ei osaa vain
olla tekemättä töitä? Olisi vain kotiäitinä. Miten paljon helpompaa se olisi, kun ei tarvitsisi yhdistellä töitä ja äitiyttä. Tänään
autossa työmaalle ajaessa mietin taas tätä, kun takana oli katkonainen yö. A
herätti yöllä vessaan ja sen jälkeen menikin kolme tuntia ennen kuin hän nukahti
ja minä nukahdin uudelleen ja tietysti aamulla oli aikainen herätys. Mutta
sellaista se on, välillä väsyttää, mutta työmenot on hoidettava joka tapauksessa. Mutta
ei, en osaisi olla vain kotiäitinä. Olla tekemättä omia juttujani. Luulen ja
tiedän, että voin paremmin, kun teen hieman töitä samalla kun hoidan ja vietän
aikaa lapseni kanssa kotona. Saan niin paljon energiaa sekä olen paljon aikaansaavampi kun saan tehdä töitä kotona olon rinnalla.
Viime vuosi oli harjoittelua ja nyt tämä sujuu jo aika lailla rutiinilla. Yleensä aamuisin ulkoillaan, päiväunien aikaan teen töitä ja tarvittaessa jatkan töitä illalla, kun toinen vanhemmistakin on kotona.
Niinhän sitä sanotaan: kun äiti voi hyvin, lapsi voi hyvin. Ja kun teen hieman töitä ja omia juttuja, joista tykkään, olen varmasti paljon parempi äiti. Jos en olisi yrittäjä enkä työskentelisi kotona, luulen että sitten tilanne olisikin aivan toinen. Tämä on nimittäin niin parasta kun voi tehdä töitä missä ja milloin vain, kunhan on tietokone matkassa.
Villa H:
Olen saanut todella paljon kysymyksiä niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin adoptioon liittyen ja olen luvannut vastata erillisessä postauksessa näihin kysymyksiin. Miten päädyitte adoptioon? Oliko päätös helppo? Kauanko prosessi kesti? Adoptioon ryhtyvillä on varmasti joitain pelkoja, oletko päässyt niistä yli?
Meidän taustalla on selittämätön lapsettomuus. Olimme puhuneet mieheni kanssa jo ennen lapsettomuushoitoihin menoa, että adoptio voisi olla se meidän polkumme tulla vanhemmiksi ja tutkin jo valmiiksi ketkä adoptiopalveluita antavat ja mitä kohdemaita sieltä löytyy. Mutta kävimme kaikki julkisella puolella annettavat hoidot läpi, koska luulin että hoidot pitää olla takana, että voi aloittaa adoptioneuvonnan (näin ei ole). Minulla on ollut myös jo lapsesta saakka tunne, etten tule saamaan biologista lasta.
Aloitimme adoptioneuvonnan joulukuussa 2014 ja neuvonta kesti noin vuoden. Neuvonnassa käytiin kaikki mahdollinen niin lapsettomuudesta, parisuhteesta, terveystiedoista, perheistä, taloudesta ja lapsen kasvatuksesta läpi. Neuvonnan lopuksi sosiaalityöntekijä kirjoitti kotiselvityksen, joka käsitteli mm. meidän elämäntilannetta, motiivia adoptioon ja valmiuksia adoptioon, ja se lähti muiden papereiden kanssa Valviraan adoptiolautakuntaan, joka myöntää adoptioluvan.
2016 huhtikuussa saimme adoptioluvan ja pääsimme jonottamaan Suomen päähän milloin tulee meidän vuoro koota paperit ja lähettää Etelä-Afrikkaan. Nämä vaiheet ovat ihan maakohtaisia. Tässä kohtaa odotus Suomen päässä kesti 1,5 vuotta ja syyskussa 2017 meille tuli viesti, että olisi meidän vuoro koota paperit ja lokakuun lopussa ne lähtivät Etelä-Afrikkaan. Jännittävin aika alkoi, koska ei tiennyt yhtään milloin tulee SE puhelu, tieto lapsesta. Toisaalta mikään ei ollut varmaa, tuleeko puhelua edes koskaan.
Ja lopulta meidän paperit ehti olla noin 2 vuotta Etelä-Afrikassa, kun 18.82019 saimme SEN kauan odotetun puhelun, että meitä odottaa Johannesburgissa 1,5 -vuotias pieni tyttö.
Oli vuosi 2010 kun menimme lapsettomuushoitoihin ja 2019 syksyllä saimme lapsen. Niin siinä meni reilu 9 vuotta ensimmäisistä lapsihaaveista siihen että saimme kauan odotetun lapsemme syliin vihdoinkin. Adoptioprosessi kesti meillä noin 5 vuotta. Jokaisen adoptioprosessi on ihan omanlaisensa. Eivätkä lapsiesitykset tule mitenkään sen mukaan kellä on pisimpään olleet paperit maassa, vaan aina lapsen etua ajatellen. Jokaiselle lapselle pyritään etsimään ne sopivimmat vanhemmat.
En muista, että olisi ollut mitään pelkoja, ehkä ensiksi ne liittyivät siihen, saamme koskaan lapsiesitystä. Enemmänkin sitä miettii millaisia haasteita matkan varrelle saattaa tulla. Jotenkin sitä vain luottaa ja uskoo, että kaikki järjestyy ja kaikkeen saa apua, jos tulee jotain ongelmia. Adoptioneuvonnassa käydään kaikki niin perusteellisesti läpi, että se valmentaa kyllä todella hyvin adoptiovanhemmaksi. Lisäksi kävimme vielä adoptiovalmennuskurssin. Kynnys avun pyytämiseen madaltuu kyllä, kun kertoo ja käy kaiken adoptioneuvonnan aikana.
Se mikä mietitty, oli kiintymyssuhde, millaisia haasteita tulee olemaan jne. Kaikilla adoptiolapsilla on ainakin yksi hylkäämiskokemus takana ja adoption jälkeen kiintymyssuhteen rakentaminen alkaa aivan alusta. Muistan miten luin artikkeleita kiintymyssuhteesta A:n nukkuessa vieressäni hakumatkalla. Kiintymyssuhteen muodostamisessa saattaa mennä yli vuosikin, joten tämä on myös yksi syy, miksi en halua laittaa A:ta vielä päivähoitoon. Ensimmäisinä kuukausina sitä mietti onko toimittu oikein, oliko A liikaa jonkun sylissä jne. Olin tarkka siitä, että me vanhemmat olemme ne jotka häntä hoitaa, syöttää, pukee, hoivaa, lohduttaa ja ettei A ollut liikaa vieraitten sylissä, varsinkaan tuntemattomien tai sellaisten ketä näkee ehkä kerran vuodessa. Meillä A kiintyi alkuun enemmän minuun, eikä ensimmäisinä viikkoina mennyt mieheni syliin esimerkiksi. Minä hoidin hänet kokonaan aika pitkäänkin. Tämäkin oli etukäteen tiedossa, että lapsi saattaa kiintyä alkuun vain toiseen vanhempaan, niin osasi valmistautua siihen ettei hetkeen ole omaa aikaa tiedossa. Tämä on myös yksi syy, miksi en alkuun lähtenyt kotoa yksin lenkillekään ja jättänyt A:ta mieheni hoitoon. Tosin nyt on jo tilanne aivan toinen kun on vuosi kulunut.
Meillä on ollut kaiken suhteen todella ”helppo” ensimmäinen vuosi, kuvittelin etukäteen että on vaikka millaisia haasteita. Kannattaa nauttia vain joka päivästä ja hetkestä pienen kanssa. Nauttia siitä miten hän kasvaa ja kehittyy sekä oppii uusia taitoja niin nopealla tahdilla. Ja olla onnellinen siitä miten ihana perhe meillä nyt on.
Villa H: